LIPERI- SEURA 50 VUOTTA

Kuin on raanu vuotten kulku,

kirjomatto Liperin elämä,

johon Luoja pirran pisti,

loukutti  juovat Jumala.

-yksi tuli savinen rantu,

raita kuin harmaja ravikko

Viinirannan vieruksilla,

Taipaleen takamailla,

Kyläsärkän santamilla,

Pyhäselän pohjukassa.

Lie ollut lokoisa eleä,

hyvä olla hyyrätellä,

pienten ihmisten iloita,

 ilmanalassa leppeässä,

hellekesien helossa,

maan vanhan valohämyssä,

erämaissa entisissä,

suvessa muinaisten salojen,

kontusilla komeimmilla,

tasaisilla tantereilla,

mahtimitta mantusilla,

lökötellä leipäkunnan

läänissä lihavan Liperin.

Veestä särpimet veteli,

märästä määhnäiset matikat,

lohen kojamot kosteasta,

hirmu hauet  hettehestä,

ahvenat Ahin ahoilta;

esi-isien eineheksi,

armahien akkojensa,

liinatukkaisten lapsosien.

Hyväpä oli urista,

kapelotta kellistellä,

leipähuolitta levätä,

tutunlaista touhuella,

täällä Liperin lakeuksilla,

Suomen suurilla saloilla.

Karttui  kerien kokemus,

vyyhtenä viisaus virisi,

tieto taattojen tallentuikse,

kehittyikse kulttuuriksi,

kasvuksi heleän hengen,

perinnöksi polvesta polveen,

iso-isältä isille.

Pojat poimi poimuihinsa,

aivoihinsa asetteli,

jäsenteli jäpikäiset.

Tyttösetkin keräilivät,

mielen pohjaan painalsivat,

äitien älynväläykset,

tiedot tätien tallensivat,

panivat jopa paremmiksi,

asettelivat ajan kanssa.

Siitäpä sikisi sukukunta,

kehittyi kerkeä kansa,

josta jutut jorahtivat,

lörähtivät laajallekin,

ympäri maan ylettyivät,

kuuluivat kellojen lailla,

joikuivat joka kolkahan.

Herkistäytyi korvat herkät,

älypuolelle änkesivät,

ehtivät elimihin,

kansan kerman kalloloihin:

Siristyi silmät sivistyneitten,

päässä pulpahti pupillit,

kun kuulivat kuinka täällä,

Liperissä liikutellaan,

ajatuksia asetellaan,

kehitystä kehitetään.

Tultiin touhuten tutustumaan,

ihmettelemään inehmoa,

kuikuilemaan kummaa kansaa,

ruisleivän rantamille

laatuisan Liperin läänin.

Nämä vieraat vakavaiset,

airueet armaat aikalaisten,

kotiseututyön tukijat,

perinteiden pohtijat,

maailmankuvaa laajensivat,

tuulettivat tietopohjaa,

auttoivat rahvasta rakentamahan,

identiteettiään isontamahan.

Siitä syntyi ja sikisi,

heräsi halu hahmotella,

panna perinteet paperille,

jälkipolville jäsennellä.

 Muuttivat tänne moninaiset,

sen ajan säätyläiset,

joukkoon mahtui myös miehiä,

asukkaiksi arvovaltaisia,

koulutettuja kansalaisia;

ekumeeniset Europaeukset,

erinomaiset Enwaldit,

sekä  hellät Hällströmmit.

Nämä muutamat mainitakseni,

ehtoisat esitelläkseni.

Näistä tämä opetusneuvos,

parahin Brynolf Enwald,

Siikasalmen agronomi,

vesa vanhasta suvusta,

antoi alun ajatukselle,

tukensa tutkimukselle,

kansanperinteen keruulle.

Vierähti siitä viiskytvuotta,

puolet vuossatasesta,

kun Lions Clubi,

virkeä veljeskunta,

antoi alun ajatukselle,

perinneseuran perustamiselle.

Toki kotiseututyötä,

historian havinoita,

oli ennenkin kerätty,

Komperossakin kokoeltu,

ilmennetty innokkaasti,

puuhaajina Rummukainen,

sekä Mutasen Toivo.

Liperi-Seuran nimellä,

kalskahtaen komealla,

aloitti sankarimme,

juhlakalu keruutyönsä;

entisaikojen esineitten,

sekä muinaisaikaisien

tapauksien ja tarinoitten,

kertomuksien kaikenlaisten.

Tulevaisuuskin tiedostettiin,

menneisyyttä muisteltihin.

Tämähän ilmentää ihmisyyden,

eläimestä erottaapi,

jotka nykyisyydessä nyhjöttävät,

ajan hetkessä hengittävät.

Vakaumus on ihmisillä,

kansalla se katsomus,

että historia ja järkevä tieto,

turvautuminen tulevaisuuteen;

kansallistuntoa kasvattavi,

vakaumusta vahvistaapi.

Kansan kyky ja tahto,

pyrkimys johonkin pysyvään,

tehdä jotain tarpeellista,

suuriarvoista suunnitella,

hyväksi hengen ja heimon,

ihmiskunnan iloksi.

Näillä arvoilla aloitettiin,

argumenteillä askellettiin ,

uljahasti uskallettiin,

kohti huomista haluttiin.

Kerättiin esineitä,

kuusisataa keploteltiin.

Vuoden sisällä seulottihin,

lajiteltihin laatuisimmat,

tavarat nuo tarkastettiin,

aikakaudille arvioitiin.

Museoksi ostettihin,

hankittihin  honkapuinen,

Tuomelan tilan torppa,

hirsinen Härkinvaaralta,

kestikievarinakin ollut,

oluenjuojien onnelana,

yksinäisten yhyttäjänä.

Tuhkasen Väinö totesi,

tiesi tämä touhu-ukko,

että eilispäivän käyttöesine,

arkipäivän astalo

voipi olla outo kalu,

harvinaisuus huomispäivän.

Tämän viriilin Vännin,

Tuhkasen tomeran laisen,

ansioksi lukekaamme,

kumartaen kertokaamme,

saavutus suuresta työstä,

aikaansaamasta  arvokkaasta;

se on tietysti suurin,

komein Pohjois –Karjalalassa,

tuote vailla vertaistansa,

Venäjäks jos veistelemme,

sanoelemme Sergein kielellä,

bakisemma sitä bolsoiksi.

Mikähän se mahtais olla,

kuulijoilta kyselemmä?

Vastausta ei varmankana,

kauan udella tarvitse,

sehän on maatalousmuseo,

yksinäänkin jo ylpeyden aihe,

saavutus suurenmoinen.

Siihen kun lisätään tuulimylly,

 riihi, rukiin rusentaja,

tonttuna siellä touhuelee,

riihimestari Piiroinen,

tämä muikea Martti,

harmaatukkainen hyväkäs,

ihminen isolla Iillä.

Entäpä Enwaldin esineistö;

huonekalut honkapuiset

hakaristit rinnallansa,

ryijyt runsaat roikkuvaiset,

taulut tapetin tukena.

Unohtamatta kuntatupaa,

tuota  temmellyskenttää,

tapahtumien tuhmienkin.

Voi, jos nuo hirret heräisivät,

kertoisivat korvillemme,

ammoisista ajoista,

vaikkapa vallanhimosta,

hullun kauppiaan katsannoista,

tämän Simosen saarnoista,

patamustan paholaisen!

Hengenkulttuuriinkin havahduttiin,

tajuttiin seuraava teesi;

että kun kansakunta,

ystävät ylen määrin,

rakastavat historiaansa,

muinaisaikaansa muistelevat,

niin on toivoa tulevaisuudesta,

valveutuneesta valistuksesta,

itsetunnosta ikuisesta.

Näissä töissä touhueltiin,

pakerrettiin perinteissä,

vuodet toisensa varisti,

siemailivat seuraavia,

kuluttivat kulttuuriksi,

itsetuntoiseksi imivät.

Nelkytvuotta nurjautettiin,

vuosikymmenet valistettiin,

kehitettiin kansanvoimaa,

sielun puolta sivistettiin.

Kiitokset ja kumarrukset,

halaukset ja hatunnostot,

arvoisasti ansaitsevat,

kaksi  kaunosieluista;

laatuisa Lauri Karttunen,

sekä  Tuhkasen  touhukas Väinö.

Vuodet ne vieri vitjaisina,

tuuli pyyhki  tanhuvia,

ruisvainioita rutisti,

leyhytteli laihonkorret,

laulumailla Liperin,

vainioilla valtaisilla.

Vaihtui sitten vuosituhat,

kyykähtivät kymmenluvut.

Ykkösillä on yritetty,

 alkuluvuilla askarreltu,

tajuttu työn määritelmä,

viisasten kivi keksitty;

että kaikki toiminta,

uurastus  ja uhrimieli,

jok ei hetkeä himoitse,

maistele mielitekoja,

pohtii myös huomista,

tutkailee  tulevaisuutta,

futuria valmistelee,

sitä kutsutaan työksi,

otsan hien hienoudeksi!

Näillä arvon ajatuksilla,

tajulla tähtisen taivaan,

aloitteli asessori,

eläinlääkäri etevä,

Kososen jouhea Juhani,

niin kuin juureva Jussi,

Aleksis Kiven aikapoika.

Keräsi kerallensa,

kokosi käteviä,

pystyviä porukkaansa,

kuten Kalstilan komeimman,

laihan laisen lietopojan,

kuin Otavasta otetun,

kiskaistu kirkkaudesta,

häärijä heleän metsän,

puiden pihkaisten pohdiskelija,

vääränlaisten veistelijä.

 Pietarinko lie perillinen,

sukulainen suurmiehen,

raamattuunkin rustaeltu,

isoonkirjaan ilmenennetty;

tämä oiva onnellinen,

ilonaamainen ihminen,

Lauri poika ponteva,

laatuisa Laiha-Lassi?

Eikä pelännyt Pelkosen Rauno,

epäellyt ensinkänä,

kun suostuteltiin sihteeriksi,

kirjaltajaksi kaiken tiedon,

paperille panijaksi,

ylöspistäjäksi yritysten,

tapahtumien tallentajaksi.

Juontajaksikin juonittihin,

pyydettiin pakisijaksi,

suunpieksäjäksi suurjuhlaan.

Kansanviisauksia siel  varisti

heitteleitsi hihastansa,

neljänkymmen nimesssä,

juhlassa juhevassa,

merkkipaalussa merkittävässä,

saavutuksista Liperi-Seuran.

Tämä trio tai triadi,

miten vain mainittakohon,

kuitenkin kova kolmikko,

ryhmä rämäkänlainen,

esikuvia myös kunnioitti,

perintöjä pohdiskeli.

Kesän suloja sykähdytti,

heinäkuita hellitteli,

jokavuotiset  juhlat,

suvisoutujen suurtapahtuma,

leipämessuihin liitettynä,

liikuttamaan Liperiä,

kuntalaisia kulettamahan.

Mutta leipä ja sirkushuvit,

karnevaalit  kalan kanssa,

heppoiseksi havaittihin,

yksipuoliseksi ymmärrettiin.

Hengentuotteitakin haluttihin,

toivottihin tarinoita,

eilispäivästä esitystä,

muisteloa mennehestä;

kuinka ennen elettihin,

aikaa kutakin kutjotettiin,

näillä tutuilla turuilla,

perinnekkäässä pitäjässä.

Isottiin isännänviiriäkin,

heiluvaista haluttihin,

joka ilmoista ilmentäisi,

salon päästä paljastaisi,

että täällä taapertaapi,

tallustelee tämänmoinen,

lallattelee Liperiläinen.

Nämä olivat näpelöintiä,

pikkuruisia puuhasteluja,

seuraavan savotan silmissä,

mahassa maatalousmuseon.

Siihen mahtuu suakkunoita,

turvan täydeltä tarinoita;

Laitapuolelta lähtekäämme,

aloittakaamme alusta:

Puuta tarvittiin turkasesti,

pinokaupalla pöllilöitä.

Pantiin sana kiertämähän,

kerjuumiehet kylille.

Tuli tukkeja tutuilta,

kuusipuuta kauenpaakin,

naapuristakin närettä,

pitäjän rajalta petäjäistä,

mottikaupalla mäntyjä.

Saha sylkien sihisi,

raastoi terä raa`asti

hampaat huusi hirviästi,

sirkkeli villisti vikisi,

puru pilvinä pölisi,

pihka  tarttui  tallukkaisiin,

rutistuivat rukkasetkin.

Hiki haiseva herahti,

kasteli  kainalokuopat,

tursusi tukan juuret.

Urkenivat urokset,

väsähtivät vihonviimein,

mutta kun koitti aamu,

maanantainen muljahutti,

silmiänsä se siristeli,

ihmetteli itseksensä,

häveten huomenta hoki:

”Mitähän pahaa betonimylly,

sementin sekoittelija,

tehnyt on tenaville,

raivostuttanut rakkahia,

noita kullan murusia,

äidin kutakutrisia?

Katsokaapa kuinka kollit,

 isin rakkaat rasavillit,

kiskoneet on kaapelia,

lankaristikot  ripustelleet,

nutistelleet nurmelta narut”:

Vihaksihan se tietysti pisti,

ängätteli äkäiseksi.

Turpa tuotti tuhmuuksia,

sadatteli suuvärkki.

Viha voimaksi virisi,

raivo rumaksi rupesi,

työlle tyrkkäsi tarmon,

viikon ajaksi adrenaliini,

hormooni tuo hurjaksi heitti.

Maanantaina meni manaillessa,

koko päivä korjaillessa.

Tilsattiinpa jo tiistaina,

soviteltiin sokkelia,

keskiviikkona kivijalka,

varmistettiin valetuksi,

torstaipäivänä tasoiteltiin,

tärykoneella tallattihin,

poljettihin talon pohja,

perjantaina römisi rauta,

teräsverkko taiteiltihin,

viriteltiin valmihiksi,

uurastukselle uuden viikon,

sankarteolle seuraavalle.

Sitten taasen turhanpäiväisiä,

tuskia tuonTanttaloksen,

painiskeluja byrokratiassa,

leadertoimiston takkuiluja,

vinoiluja virkamiesten,

itsetärkeitten irvailuja.

Tulvahti jo nenään tuoksu,

alkukantaiset aromit,

suussakin jo sapen maku;

äksyilijät ällöttivät,

viivyttelijät vihaksi pisti.

Laatiminen lomakkeiden,

kummallinen kapulakieli,

tuskaa tuotti tajunnalle,

älypuolta ärsytteli,

valintoja vaikeutti,

aikaa turhaan tuhlaeli.

Aikansa kun akkiloitiin,

painiskeltiin pään sisällä,

keksittiin kääntyä kaverille,

tajuttiin tuttu toveri,

hoksattiin hyvä veli,

viisas Viinijärveltä;

sehän oli Jokiniemi,

etevänpuoleinen Esko!

Johan alkoivat asiat,

kiemurat kaikenlaiset,

ojennella oikoisena,

jouhevasti jolkotella.

Viivästytti väliintulo,

pakotti perinnepäivä,

raatajatkin rauhoitteli,

tyynnytteli tuhmemmatkin;

se oli Jussin juhla,

juhlavainen jubileum,

mukava mittumaari,

koko kansan kokkojuhla.

Kukoisti kukkakentät,

armasteli aurinkokin,

vihannoi myös vyöruusu,

nimittäin tuo niljakkainen

Pyhä Byrokratius,

heilimöi sen haiseva henki,

kukki tuo kuolettava,

inhottavuuden ilmentymä.

Mutta nämä mainiot miehet,

armeija ahkeruuden,

rautakouraiset rakentajat,

virkamiehille virnuilivat,

kertoivat keskisormella;

mitä mieltä moisista ,

ajatellaan ahnehista.

Mutisivat myötätunnon,

ymmärtäen ystäviä,

paperisodan sankareita.

”Mutta meidänhän tehtäväviimme,

eivät kuulu kirjalliset,

numerointien nuotittelut,

kirjakielen kiemuraiset”.

Tuumivat nämä tekijät,

käsitaitoiset kaverit.

Nostivat housujansa,

hinasivat haalareita,

kohti kohensivat kainaloita,

kouran pohjaan päräyttivät,

sakean sylkimällin,

käsin tarttuivat tarvikkeisiin,

ryhtyivät rautakaluihin.  

Paukkuivat villisti vasarat,

sahat suihki saamaristi.

Pönäkästi pystyyn nousi,

ylvähästi ylenevi,

rakennus tuo raatajien,

pellon päälle pönäkkä.

Punamulta punersi,

auvoisesti auringossa,

kimmelsi kesän kilossa.

Tummui sitten taivaanranta,

himmeni hetkessä heleä.

Urahteli ukkosmyrsky,

Unto-niminen uhkaeli,

möyrähti kuin manalasta,

turahti  tuonen lailla,

pieraisi Pirun perästä,

tuulen tuiman tuhnahutti.

Kaatui seinät sivuilta,

painahti peräpuoli,

rutisi ja remahteli,

kirkui naukuen naulat,

kakkosneloset notkuilivat,

vääntyilivät vitosparrut.

Aikansa kaikki kestää,

tiimallisen tapahtumat;

niin kuin tämäkin touhu,

myllerrys myräkän myrskyn.

Hiab-Mersu historiasta,

armoitettu museo-auto,

Laurin oma leikki-kalu,

viimepäälle viritetty,

nosti nurin nutistunehet,

siirtynehet sivuseinät.

Laitteli ja lajitteli,

pisti pystyyn pytingin,

valtavan varastotilan,

muhkeaksi museoksi,

taloksi tavaroille,

esineille entisajan.

Kahden kuukauden urakka,

kolkuttelu kesällinen,

vihdoin viimein valmistuipi,

humaltuipi harjakkaisiin,

ylpeänä oli kuin ylkä,

tomerana tökötteli,

seisoskeli sulhon lailla.

Paljon on muutakin murjaistu,

toki touhuttu Tutjussakin,

kyläkirja kyhäelty,

Seuran kautta kustannettu.

Muistomerkkejä monia,

puhdistettu pimennoista.

Apteekkikotkakin kunnostettu,

konservoitu komeaksi.

Valmistettu videoita,

rukihista rustaeltu,

pellavastakin perinteisestä,

maidonhajun meijeristä.

Mutta melkein mykistävi,

saattelevi sanattomaksi,

tämä sakki Salokylän,

nämä naiset nauravaiset,

iloluontoiset isännät!

Heille hattua heilutamme,

perinjuurin pokkailemme,

kunnioittaen kumarramme:

Sanotaanhan sattuvasti,

äidinkielellä kerrotahan,

että toiset vaan touhuavat

tekevät mitä osaavat,

mutta sisällä Salokylän,

hommataan mitä halutahan:

Imisän ottivat itsellensä,

possun koko porukka.

Sitä kesän kasvattivat,

koko suven syöttelivät.

Siitäpä kasvoi komea karju,

vinkuja viimepäälle.

Vaihtui sitten vaahteran väri,

varisi veren väriset,

koivut kultansa karisti,

heltisi haapojen havina.

Saapui syksy Salokylään,

heinikot huurrutti halla.

Tanakasti tahko pyörii,

vilisee vipu villinä,

kurnuttaa vesi kivellä,

sihisee sileä sivu.

Teroittelee teräksistä,

viimeistelee veitsen valtaa.

Kirveen terän teroitteli,

puukon laidat puhdisteli.

Ahnahana  emalinen,

vuotti valkoinen vati,

puhtahana pöhötteli,

peilin lailla pullisteli.

Siihen aamuaurinko,

sädekimpunsa kimposi,

heitti helios huiman.

Mitä sitten seurasi,

tapahtuipi tuonnenpana,

sit ei sovi sanaella,

pakista ihan pienimmille,

lapsosille lauleskella,

kertoella kakaroille,

haastella herkähipiöille,

kaunosielulle kuvaella.

Mutta miten makoisia,

siivuja suloisia,

ihanaisen ihraisia,

keralle Kekrijuhlien,

tekivät taitavat tytöt,

ehtoisat Emäpitäjän,

siskot Salokylältä.

Eikä se siihen loppununna,

lysähtänyt luku sian;

tehtiin tallenne tarinasta,

video viimepäälle;

kuvattiin kohtakohdin,

editoitiin ja eriteltiin

kuinka karju kaltattihin

lihat luista leikeltihin,

pataan pantiin mahapatjat,

suolten sisään sujuteltiin,

pruutattihin punaliha,

hienonnetut hivenaineet,

sekaan soppaan heitettihin,

kattilan pohjalle kumautettiin.

Näinpä kuola kurkunpäässä,

 vesikielellä vihdoin viimein,

kronikan tään lopettelen,

tarinointia taltuttelen.

Sokeriks viel sujahutan,

painelen paperin perälle,

lisäelen laatusanoja,

adjektiivejä asettelen,

kertoelen kunniakirjasta,

diskantisti diploomista,

kotiseututeosta kirkuelen!

Sipaistu on siivusta,

historiasta hipaistu,

raapaistu rypyn reunoja,

kiikkutuolikin kunnosteltu,

vuosijuhlaa viettävälle,

viisikymmen vuotiaalle.

Kumarramme myös kirjaimilla,

pokkailemme paperilla,

kiitellen kuntaamme Liperiä,

päättäjiä pitäjämme,

kannustuksesta kulttuurityölle,

aineellisestakin arvokkaasta,

taustatuesta tanakasta.

30.11.2009

Hannu Virolainen